Blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viimeisen puolentoista
kuukauden aikana, eivätkä sormet ole ehtineet kotona näppäimistölle. Tämä on
kuitenkin erittäin hyvä uutinen! Ai miksi? Se tarkoittaa, että olen ollut arjen
imussa ja positiivisesti kiireinen. Tällä kertaa kyse ei ole siitä vaihtoehtoisesta
ikävämmästä syystä hiljaiselolle, että olisin niin poikki arjen velvollisuuksista,
ettei energiaa riitä kotona mihinkään ylimääräiseen. Sekin on koettu. Tsemppiä siis
todellakin teille, joilla jalka alkaa painaa – tiedän, ettei alavireisyys tunnu
hyvältä varsinkaan näin syksyn pimetessä! Jospa minun energiastani tarttuisi
vähän teille muillekin ja löytäisitte vastaavia ilon aiheita elämästänne.
Tällä hetkellä tunnen jotenkin korostetusti olevani elossa.
Minulla on nyt paljon sellaista, mitä ei vielä muutama kuukausi sitten ollut.
Siirryin töissä toiseen tehtävään toiselle puolelle käytävää kolme viikkoa
sitten. Olen opetellut paljon uutta, vaikka tuttuakin asiaa on paljon. Olen
kutkuttavasti samaan aikaan uteliaasti uuden äärellä mutta itsevarma. Sekä
vanhat että uudet lähikollegat ovat ihania. Lisäksi sain liekehtivän innostavan
lisävastuun täysin omaksi kokemaltani alalta: pääsen vetämään työhyvinvointia
kehittävää työryhmää kaupallisella osastolla! Olen ollut aiemmin aktiivisesti
mukana koko pääkonttorin työryhmässä, ja nyt toiminnan periaatteen muuttuessa
ja laajentuessa saan käynnistää osastokohtaista tekemisen meininkiä.
Toinen uraan liittyvä innostava positiivisen kiireen
aiheuttaja vapaa-ajallani on coaching-sertifiointi. Mainitsin alkukesästä, että
olin ystäväni coachattavana ja sain siitä uskomattoman paljon haastetta ja
kannustusta. Kävin itse syyskuussa World Coaching Organizationin tiiviskurssin,
jonka yhtenä osana teen nyt kahden harjoitusasiakkaan kanssa kuuden session
coaching-prosessia. Ja se on niin kivaa! Saan coachaamisesta energiaa ja
uskomattoman hyvän mielen, ja tunnen kehittyväni coachina koko ajan. Pystyn
sanomaan jo nyt, että coachaus tulee olemaan vähintään harrastuksenomaisesti
läsnä elämässäni vielä pitkään.
Uusia ammatillisia haasteita hakevat tuntosarveni ovat
levossa. Minulla on nyt hyvä olla tässä kehittymässä ja kasvamassa, ja se tunne
on ihana.
Kolmas viimeaikainen erityinen asia elämässäni on tanssimiseen
käytetyn ajan, rahan ja ajatustyön raju lisääntyminen. Toissa keskiviikkona
satuin pysähtymään hetkeksi ja tajusin tanssineeni kuutena päivänä peräkkäin – ja
laskutavasta riippuen kymmentä tai kahtatoista eri lajia. En saa tarpeekseni!
Ja parastahan siinä on se, että samalla saan nauttia mieheni seurasta, ja
kehitymme ja pidämme hauskaa yhdessä. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys!
Kalenterini ei ole koskaan ollut näin täynnä menoja, ja olen
aiemmin pitänyt melko runsasta luppoaikaa tärkeänä jaksamiselleni. En oikein
itsekään ymmärrä, miksei menoni jo hyydy tai miksei minua ahdista. Positiivista
on itse menojen sisällön innostavuuden lisäksi puhelimen turhan selailun ja
telkkarin katsomisen väheneminen sekä reippaampi tekemisen meininki kodin
siistinä pitämisessä. Haittapuolet tuntuvat pieniltä: laitan vähemmän ruokaa ja
soitan usein puheluita kävellessäni ja kulkiessani bussilla. Omaa aikaa tarvitsen
ja otan edelleen säännöllisesti. Kyläilyynkin on ihan samalla tavalla
onnistunut järjestää aikaa. Kaiken kaikkiaan ”löysää” on arjessa vähemmän.
Palautumistapani on jalostunut erilaiseksi.
Mitä olette mieltä? Onko arjen imu yhtä pätevä käsite kuin
työn imu? Ja voivatko kiire ja hektisyys olla positiivisia sanoja, vai löytyisikö
jokin toinen sana kuvaamaan sitä mitä haluan sanoa?
Innostavaa arkea toivottaen,
Sari
 |
| Tanssia kaikkialla! Kuva jälleen Pixabaysta. |
