Aloin seuraamaan televisiosta kotimaista reality-seikkailua
nimeltä Myyrä. Siinä 11 toisilleen tuntematonta kilpailijaa reissaa Meksikossa
ja suorittaa vauhdikkaita ja visaisia tehtäviä ansaitakseen rahaa yhteiseen
pottiin, jonka voittaja saa. Joukossa on kuitenkin myyrä, joka sabotoi salaa
tehtäviä. Kilpailussa pysyy pärjäämällä hyvin tehtävissä tai epäilemällä
oikein, kuka on myyrä. Joka jaksossa tippuu pelaaja, joka on epäilytestissä vähiten
myyrän jäljillä. Pitkästä aikaa mielenkiintoista katsottavaa telkkarista!
Psykologisia pelejä ja ihmisten strategioita on kiehtovaa seurata
mutta hirvittävän stressaavaa pelata. Katsojana on vaikea tässä vaiheessa
arvata, kuka on oikeasti kilpailemassa ja kuka yrittää olla paljastumatta
myyräksi. Tuotantotiimissäkin oli kuulemma vain kolme henkilöä, jotka tiesivät
myyrän henkilöllisyyden – uskoisikohan tuota...
Osa kilpailijoista on varmasti valinnut selkeän strategian
ja roolin, jota toteuttaa. Osalle roolin vetäminen on luontevampaa, ja he
onnistuvat strategiassaan vaikuttaa tarkkailijalta/äänekkäältä/luotettavalta
jne. Toiset eivät välttämättä osaa niin
mukauttaa toimintaansa ja päätyvät epäluotettavien listalle ihan vain normaalin
toimintatyylinsä takia. En tietäisi itsekään kilpailutilanteessa, pitäisinkö
epäilyttävämpänä hiljaista ja kiltin oloista tarkkailijaa vai porukan
äänekkäintä sählääjää. Uskon, että parhaiten pelissä pärjäävät ne kilpailijat,
jotka osaavat kuunnella ja nähdä tarkasti läpi kilpailun ollen kuitenkin koko
ajan tapahtumien keskiössä. Ei voi myöskään muodostaa liian varmaa käsitystä
liian aikaisin, alkaa sovittaa faktoja valittuun teoriaan ja jättää huomiotta
uusia ja ristiriitaisia todisteita.
Oli mielenkiintoista kuulla kilpailijoiden esittelevän
itsensä kameralle ja perustelevan, miksi voivat voittaa kisan. Laaja kirjo eri
alojen ammattilaisia kuvaili olevansa hyvä ihmistuntija ja tarkkailija ja
tulevansa ihmisten kanssa hyvin toimeen. Tämä on varmasti aivan totta, toki
erilaisin painotuksin. On muuten hieman huvittavaa, että juuri psykologi saa
osakseen kommenttia, että häntä pidetään pelottavana. Kannattaisiko psykologin
liittolaiseksi kuitenkin alkaa? Jää nähtäväksi.
Miten tietoisesti me ihmiset vedämme tietynlaista roolia erityisesti
töissä? Mitä tavoitteita meillä on, kun teemme valintoja ja toteutamme
käyttäytymismalleja, jotka määrittävät henkilöbrändimme? Tavoitteita ja arvoja
toiminnan taustalla voivat olla esimerkiksi uralla eteneminen, harmonia,
ihailu, voittaminen, helppous, kehittäminen… Millaista on yhteistyö ihmisten
välillä, kun harvoin kaikilla on sama tavoite toiminnassaan? Ja miten tulkita
muita, kun kaikki tässä esittävät jotain puolta itsestään eivätkä koskaan
kokonaista?
Autenttisuus eli aitous voidaan nähdä roolin vastakohtana.
Itse olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä autenttisuuteen eli roolin vetämisen
minimoimiseen kannattaa useimmissa tapauksissa kyllä pyrkiä mutta täysi
autenttisuus aina ja kaikkialla on mahdotonta. Rooleja ja eri puolia ihmisestä
nyt vain on. Ihminen on ikään kuin kuu, josta on mahdollista nähdä vain yksi
puoli kerrallaan, sen ”läpi” ei näe koko palloa. En näe mitään syytä stressata mindfulnessin
ja tietoisen läsnäolon vaatimusten kanssa, että olisi jotenkin epäaito. Jotkin
tilanteet ja käyttäytyminen tuntuvat luontevilta, joskus on vähän
epämukavuusalueella, toisinaan tulee toimittua ja tunnettua eri tavalla kuin
haluaisi ja välillä saa fiiliksen, että nyt ovat tähdet kohdillaan ja oma
olemus leijuu universumissa. Ihminen on aina suhteessa sosiaaliseen ympäristöönsä.
Täysin autenttinen on vain nukkuessaan.
Itseni ja muiden ihmisten tarkkailemisen sopivaa astetta
etsien,
Sari
