Viime päivät aivoni ovat käyneet ylikierroksilla pohtiessani
kilpailemisen plussia ja miinuksia. Miksi ihmiset kilpailevat? Mitä siitä saa? Miten
lempeys itseä kohtaan suhteutuu kilpailemiseen?
En ole ikinä kilpaillut yhtään missään, mistä saa mitaleja,
ellei koulun pakollisia urheilukilpailuja lasketa. Niissä en koskaan
menestynyt.
En pidä kilpailuasetelmista, koska yleensä jotta joku voi
voittaa, jonkun täytyy hävitä. Tykkään höntsäurheilusta ja win-win-lautapeleistä,
joissa kaikilla on kivaa ja mahdollisuus saada onnistumisia rennosti, ilman
jännitteitä. Minulle on aina ollut tärkeää ylläpitää harmoniaa ympärilläni, ja
siksi olen opetellut hyväksi häviäjäksi vahvasta kilpailuvietistäni huolimatta:
”Ei se mitään, ei tämä ollut tärkeää.”
En voi kuitenkaan kiistää, ettenkö tykkäisi olla paras
jossain ja ettenkö olisi vältellyt kilpailutilanteita joskus, kun tiedän
tulevani häviämään. Kilpailuviettini on ollut aika varman päälle pelaavaa
sorttia.
Keskinkertaisuutta puolustava strategiani on tehnyt minusta
armollisemman itseäni kohtaan. Itseään ei tarvitse piiskata suorittamaan
asioita, ja numeraalisten arvojen tai muiden antamien pisteiden tai
arvostelujen sijaan tärkein mittari tekemiselle on oma fiilis. Itsekuria tehdä
motivoivia asioita kyllä löytyy, mutta kilpailuja olen aina vierastanut… tähän
asti.
Lauantaina kilpailimme mieheni kanssa ensimmäisissä vakio-
ja latinalaistanssien kisoissamme. Mainitsin jo aiemmin, etten saa tarpeekseni
tanssimisesta. Kisoja varten harjoittelu oli enimmäkseen nautittavaa ja
motivoivaa, ja koin pientä asiaan kuuluvaa mieluisaa painetta kehittyä, suoriutua
oma parhaamme ja näyttää osaamistamme. Itse kisapaikalla jännitin enemmän kuin
mitään ikinä ja vertailin meitä muihin (paha virhe!). Osa tansseista tuntui
loistavalta, osa olisi voinut mennä paljon paremminkin. Jäimme loppupisteissä
ikäsarjamme kuudesta parista viimeiseksi.
Jälkikäteen mietin, onko tämä kivaa ja kaiken tämän
arvoista. Stressitasojen nousu ennen suoritusta, murehtiminen suorituksen
jälkeen, ja kaiken päälle stressinpurkautumisflunssaan sairastuminen. Kannattaisiko
palata harrasteluun? Mikä kilpailemisen pointti on?
Koen itse tärkeäksi suhteuttaa, mikä on todellinen tavoite. Mihin
tulokseen olen tyytyväinen? Ketä varten teen töitä, näen vaivaa ja
valmistaudun? Kilpailenko muita vai itseäni vastaan? Onko minulle tärkeämpää
prosessi vai tulokset?
Minulle kilpailemisen aloittamisessa oli kyse itseni
voittamisesta ja rohkeudesta asettaa itseni likoon. Siinä oli kyse uuden
tilanteen kokeilemisesta ja siitä selviämisestä. Tavoite oli harjoitella
hyvältä tuntuvaa asiaa, tulla taitavammaksi ja päästä näyttämään muille, mitä
osaa. Tavoite oli saada se adrenaliiniryöppy, jota rakastan esiintymisessä. Ja myönnettäköön:
näiden hienojen sisäisten tavoitteiden lisäksi tavoite oli saada rohkaisua ja
kehuja valmentajalta ja tuomareilta, että ”hyvää työtä, kannattaa jatkaa”.
Kilpailemisen pointin miettimisessä tärkeää on myös
ehdottomasti reiluuden ja läpinäkyvyyden kokemus arvostelussa. Kuinka selvä on
oma vaikutus tulokseen? Joissakin lajeissa mitataan objektiivisesti aikaa,
määrää, mittaa ja niin edelleen, mutta usein kilpailusuoritusta arvioidaan
subjektiivisesti. Meidän kisoissamme yksi kolmesta tuomarista sijoitti meidät
viimeiseksi joka lajissa, kun taas kahden muun tuomarin mielestä tietyt tanssit
sujuivat meiltä jopa toiseksi tai kolmanneksi parhaiten. Mitä tästä vaihtelusta
pitäisi ajatella?
Kilpaileminen tulee mielestäni nyt selvästi plussan
puolelle. Liikunnan ilo löytyy harrastelemalla, mutta ei se mihinkään katoa
kilpailemalla. Se, että on jokin maali, kasvattaa motivaatiota tehdä enemmän ja
panostaa. Sitten, kun iloa ei enää saa, pitää pysähtyä miettimään.
Ja mitä arvostelun ja häviämisen kestämiseen tulee, pitäisi
jaksaa jatkossakin tehdä omaa juttuaan ja muistaa, ettei kaikkia voi
miellyttää. Ajattelisi vain: "Oh well, sentään joku tykkäsi!" Ja jos joskus
suoritus menee aivan täysin penkin alle eikä ulkopuolelta saa kerrassaan mitään
kehuja, olisi lohdullista olla itselleen oman äidin ääninen ylpeys siitä, että edes
yritti.
Loppuun siis todettakoon, ettei kilpaileminen ole missään
ristiriidassa myötätuntoisen itseen suhtautumisen kanssa, kun sen tekee oikein.
Leppoistamiskoordinaattorin hyväksymää toimintaa! *leima* Jos minä pystyn niin
pystyt sinäkin, anna mennä vaan!
Tsemppiä toivottaen,
seuraaviin kisoihin mentaalisesti valmistautuva flunssainen
Sari
