Selätä ”positiivisen ihmisen” huijarisyndrooma

Viime viikolla kirjoitin harjoittamastani positiivisuusmantrasta. Julistin julkisesti, että psyykkaan itseäni joka päivä voimalauseilla ja että se toimii. Mutta näköjään itsensä kannustamisestakin voi tehdä suorittamista ja muodostaa paineita. Olen nimittäin tällä viikolla tuntenut itseni ja elämäni paikoin riittämättömäksi ja huomannut, ettei mikään aihe tunnu enää siltä, että osaisin tai voisin kirjoittaa siitä. Tänään keksin, mistä on kyse. Minusta on tuntunut tekopyhältä ja luvattomalta, että olen kirjoittanut näitä positiivisia asioita, koska en ajattele koko ajan positiivisesti. Perusarvoihini kuuluu, ettei sanota ja luvata ollenkaan, jos ei voi pitää lupaustaan ja toimia sanojensa mukaisesti. Nythän olin suorastaan valehdellut, että olisin aina positiivinen ja että sisäinen puheeni olisi aina kaunista! Klassinen esimerkki huijarisyndroomasta: ”Kohta ne huomaavat, etten oikeasti osaakaan näitä asioita, joista kirjoitan.”

Pahaa mieltä aiheuttavan ajatusmallin huomattuani aloin analysoida tilannetta. Jouduin muistuttamaan itseäni, että on täysin normaalia ja tavallista, että välillä ihmisen mieliala on enemmän tai vähemmän maassa, vaikkei ulkopuolisen silmin mitään pahaa olisikaan tapahtunut. On ok, että minuun mahtuu erilaisia sävyjä. Totta kai pidän positiivisemmasta puolestani enemmän kuin vaisusta puolestani: vaisuna minusta ei ole mitään iloa kenellekään, mutta hyvä draivi päällä minua ei pysäytä mikään ja hyviä asioita tapahtuu. Ihmisen pitää hyväksyä, että ajatusten sävy vaihtelee päivistä ja hetkistä toiseen, eikä tuntea paineita siitä, että ei ole koko aikaa sitä mitä haluaisi olla. Leppoistaminen on minulle muun muassa sitä, että antaa itselleen armoa ja tilaa tuntea myös esimerkiksi pettymystä, surua, kateutta ja draivin puutetta. Voin ohjata mieleni menemään eteenpäin ”tuottavampiin” asioihin vasta, kun olen käsitellyt ajatukset, jotka laskevat mielialaa. Itseään syyllistämällä ei kehity.

Onko siinä siis mitään väärää tai pahaa, että kirjoitan positiivisista ajatuksista, joihin haluan pyrkiä? Ei. Siksi minä niistä kirjoitan, koska olen huomannut niiden auttavan ja tuovan minulle voimaa. Analyysin tulos: Lupa jatkaa kirjoittamista myönnetty!

Seuraavaan kertaan asti hyvää mielen vuoristorataa toivottaen,

Sari

P.S. Nautitaan kevään tulosta!

Positiivisuusmantra muistuttaa haluamastani asenteesta

Pidän ihmisistä, jotka kykenevät ajattelemaan itseään ajattelijoina ja uskaltavat lukea pohdintoja, jotka haastavat heidän toimintaansa ja ajattelutapojaan. Haluaisin nähdä maailman, jossa kukaan ei pidä henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita psykologisena hömppänä tai itsestäänselvyytenä.

Positiivinen psykologia oli isossa osassa opintojani. Moni opiskelutoverini johtamisen psykologian pääaineesta on tehnyt gradunsa liittyen itsensä johtamiseen, sisäiseen puheeseen ja armollisuuteen itseä kohtaan. Nämä kiinnostavat luonnollisesti myös itseäni, vaikka graduaiheen valinta osuikin työnohjauksen tutkimukseen. Siksi seuraan mielissäni asenteesta, voimavaroista, hyvinvoinnista ja armollisuudesta puhuvia julkisuuden henkilöitä ja yhteisöjä – mainittakoon esimerkiksi psykologi Maaret Kallion suositut tekstit sekä Ajatusten aamiaista tarjoileva Positiivarit.

Otin tänä keväänä tavakseni toistaa joka aamu mielessäni positiivisuusmantran. Se menee näin:

Tässä päivässä on paljon iloa ja valoa.

Tänäänkin opin jotain uutta.

Jokainen päivä vie lähemmäs kohti unelmaa.

Etsivä löytää.

Itsevarmuus luo kauneutta.

Kehitin idean itse erään coaching-tapaamisen päätteeksi. (Okei, varmasti joku on jonkin vastaavan muuallakin maailmassa kehittänyt, mutta en myönnä kopioineeni ketään!) Tarvitsin keinoja, joilla saan pidettyä tavoitteeni selvänä ja mieleni toiveikkaana arjessa, ja tämä oli yksi keksimistäni kotitehtävistä. Mantran nimi oli aluksi puoliksi vitsi, mutta kun sisältö vastasi nimeä, en ole nähnyt syytä muuttaa nimeäkään. Keksin tärkeitä voimalauseita aika nopeasti, ja ne viisi tuntuivat saman tien sisältävän hirveän paljon olennaista mutta eivät mitään ylimääräistä. Opin ne heti ulkoa – niin selkärangasta toiveet tulivat.

Asetin kännykkään tehtävän joka aamuksi: toista mantra. Keskityn lausumaan mielessäni jokaisen lauseen yhden kerran, mieleen tulevassa järjestyksessä. Joka aamu olen saanut kuitata puhelimelle: valmis. Ajalla ei ole suurta merkitystä, kunhan tehtävä on suoritettu ennen kuin aloitan arkena työt tai viikonloppuna alan puuhaamaan jotain. Ja yksi kerta per lause tosiaan riittää. Haluan vain antaa aamuilleni sävyn, jonka olen itse valinnut.

Tässä päivässä on paljon iloa ja valoa. = Huomaa pienet positiiviset asiat.

Tänäänkin opin jotain uutta. = Utelias oppii aina uutta, oli kyse sitten vuorovaikutuksesta, substanssitiedosta tai taidosta.

Jokainen päivä vie lähemmäs kohti unelmaa. = Ole kärsivällinen ja toiveikas. Töyssyt kuuluvat asiaan.

Etsivä löytää. = Näe vaivaa saadaksesi haluamasi.

Itsevarmuus luo kauneutta. = Olen itse oman itseni pahin kriitikko. Täysillä päin!

Mantran toistaminen ei tee immuuniksi huonoille hetkille tai alavireisille päiville, mutta se antaa mindfulness-harjoituksena muistutuksen siitä, mitä pidän tärkeänä ja miten haluan kohdella itseäni. Lopetan mantran tai muokkaan sitä sitten, kun se ei enää tuo minulle mitään hyötyä. Ainakin toistaiseksi aamuinen rölli-mieleni on kiitollisena ottanut vastaan kannustavat ja armolliset itsevarmuusboostaukset.

Tavoitteellista mutta leppoisaa päivää toivottaen,

Sari

Kuinka perusteellista lomaa työasioista aivot kaipaavat?

Miten paljon työasioiden kannattaa antaa läikkyä vapaa-aikaan? Tästähän on puhuttu mediassa viime vuosina jo lähes kyllästymiseen asti: jatkuva tavoitettavissa oleminen stressaa, kehon ja mielen palautumista ei pääse tapahtumaan, keskittyminen kumppanin kuuntelemiseen kärsii kun ajatukset ovat muualla…

Tämä aihe kuitenkin väistämättä tuli mieleeni istuessamme junassa matkalla pääsiäisen viettoon Pohjois-Pohjanmaalle.

Olen tällä hetkellä sellaisessa työssä, ettei tiimissäni kukaan (esimiestä lukuun ottamatta) tee etätöitä. Syy on sekä järjestelmän toimimattomuudessa etänä että prosessien taipumattomuudessa täyteen paperittomuuteen. Asiaan on tulossa parannuksia, mutta hitaasti.

Ei se mitään, olen hyväksynyt tilanteen. Valinta työn tekemisen ajasta ja paikasta on jo tehty puolestani. Minun ei tarvitse kuljettaa kannettavaa töihin ja takaisin, vaan se pysyy töissä. Erillistä työkännykkääkään ei ole. Ajatus vaikkapa työsähköpostien lukemisesta ei putkahda mieleen ensimmäisenä aamulla, vaan vasta kun olen fyysisesti siirtynyt työpaikalle. 

Tilanteeni on täysin eri kuin vaikkapa mieheni, jonka työtä on liikkua ympäri Helsinkiä läppäri mukana, joka käy päivän aikana useita puheluita työauton kaiuttimen kautta ja joka tosiaan saattaa saada puhelun kesken aamupuuron.

Yritän nähdä tilanteessa menetetyn vapauden sijaan tehokkuutta ja saavutettua toisenlaista vapautta. Toivon kyllä olevani pian työssä, jossa saan itse tehdä valintoja työn tekemisen ajasta ja paikasta, mutta tässäkin tilanteessa on paljon hyvää.

Saan syödä aamupuuroni lukien kirjaa ja lähteä oikeasti pääsiäislomalle irtautumaan työstä. On meillä tiimin kesken Whatsapp-ryhmä, johon ilmoitellaan, jos bussi on myöhässä, mutta muutoin olen saanut työhön liittyvät ajatukset pidettyä kiitettävästi työaikojen puitteissa.

Pääsiäistä edeltävänä torstaina työ läikkyi vapaa-ajalle junassa, ja se herätti ristiriitaisia tunteita. Kaksi työkaveriani oli alkumatkan samassa junassa, ja pyysin heitä käymään työskentelyhytissämme. Olin itse lähtenyt töistä jo kolmelta, kun taas he lopettivat työpäivänsä pari tuntia myöhemmin ja tulivat suoraan töistä rautatieasemalle.

Kysyin, miten loppupäivä oli mennyt. Se oli virhe, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.

Työstä kysyminen ei ollut virhe, koska halusin osoittaa tukea ja empatiaa työkaverien venymiselle, halusin jotain yhteistä puheenaihetta ja kaikille mukavan olon, halusin pysyä kärryillä.

Toisaalta se oli virhe, koska olin jo tehnyt tietoisen siirtymän lomamoodiin ja matkalla lapsuudenmaisemiin, jotka ovat minulle palautumismielessä selvästi melko pyhiä. Niinpä puheenaihe nakersi herkkää palautumishermoani.

Oli hyvä keskustelu, ja puhuimme paljon muustakin, mutta tunnistin taas yhden rajan, jota en halua todennäköisesti seuraavalla kerralla tunnustella. Sen sijaan aion jutella vaikka viikonlopun suunnitelmista, ja hypätä kärryille työasioista, kun palataan takaisin töihin.

Näitä pieniä tuntemuksia kannattaa kuunnella, sillä niistä muodostuu kartta, jonka avulla voi tehdä hyvinvointia tukevia valintoja. Itseä pitää kunnioittaa ja antaa tilaa palautua.

Palautumisesta kirjoittelen varmasti lisää vielä myöhemmin, sillä siihen liittyen havainnoin maailmaa aika tarkalla silmällä.

Rajoja kunnioittavaa päivää toivotellen,

Sari

Minttu näyttää esimerkkiä, miten lomaan tulee asennoitua. Vanhempien nojatuoli on Mintun lempipaikkoja.

Tuumasta toimeen (vihdoin)

 Valkoisen paperin kammo on kyllä jännä asia. Tein blogin aloittamisesta niin ison odotusten ja vastuun möykyn, että vain siirsin ja siirsin kirjoittamisen aloittamista. 

Olen koonnut kaikenlaisia mentaalisia esteitä ja epäilyksiä tielleni: Mitä kiinnostavaa minulla muka olisi sanottavaa? Miksi kukaan lukisi juuri minun tekstejäni? Eikö kaikki ole jo sanottu jossain päin bittiavaruutta? Mitä jos aloitan julkaisemisen, ja tekstin tuottaminen jossain vaiheessa lopahtaa, enkä enää julkaise säännöllisesti?

Rakastan kirjoittamista. Rakastan kertomuksia ja sanankäänteiden valitsemista.

Tein aivan mielissäni liittoni opiskelijatoiminnassa mukana ollessani blogikirjoituksen graduahdistuksesta, kun pyydettiin jotakuta halukasta ”kirjoittamaan jotain”. Gradun valmistuttua valitsin kypsyysnäytteen suorittamisen kirjoittamalla graduaiheestani tieteen popularisointiin pyrkivälle yliopiston juuri avatulle sivulle, taas aivan mielissäni. Töissä hyppelin suurin piirtein riemusta, kun sain kirjoittaa intraan jutun Midnight Run -tapahtumasta. 

Viimeistään näistä se ajatus sitten lähti ja jäi kummittelemaan. Olen maininnut halustani aloittaa oma blogi jo varmaan pari vuotta erinäisissä porukoissa ja tilanteissa.

Meinasi jo alkaa hävettämään: jos puhuu jostain asiasta ympärilleen niin kauan eikä vieläkään saa aloitettua, jossain vaiheessa oma saamattomuus alkaa ketuttamaan. Sain myös aika suoran kehotuksen ystävältäni, että nyt voisi olla aika kypsä, kun tämä aihe tulee aina uudestaan ja uudestaan esiin.

Ja kun päässä kihisee riittävästi, haluaa todistaa itselleen ja muille pystyvänsä itselleen tärkeään asiaan.

Joten tässä sitä ollaan.

Avaan sanaisen arkkuni ja annan ajatusteni ja pohdintojeni tulla nähdyiksi. Aion kirjoittaa hyvinvointiin, vahvuuksien tunnistamiseen ja itsensä johtamiseen liittyvistä aiheista ja varmasti myös joskus asian vierestä.

Aion uhmata kaikkia epäilyksiäni ja tehdä sitä, mitä rakastan. Katsotaan sitten miten pitkälle se riittää. Ainakin nyt hymyilen tätä kirjoittaessani, ja sehän se pointti taitaa olla.

Sen sijaan että yrittäisin olla ja kirjoittaa kaikille kaikkea, aion olla itselleni jotain tärkeää.

Suosittelen lämpimästi muitakin vihdoin Ryhtymään eikä aina vain Aikomaan, mikäli omassa elämässä ja ajatuksissa on roikkunut jotain!

Iloa päivääsi,

Sari