Aiemmin kaipuu urakehitykseen ja ”omalla alalla” etenemiseen olivat läsnä arjessani ja ajatuksissani voimakkaasti. Koin, että pystyin antamaan itsestäni parhaiten hyvää ulos sillä saralla jakamalla pohdintojani ja osaamistani hyvinvoinnista ja itsensä johtamisesta nimenomaan blogissa. Se tuntui luontevalta tavalta tyydyttää tarvettani ammatillisen osaamiseni toteuttamiseen. Toki tein arjessa muutakin kehitystä edistävää: mm. coaching-osaamisen kartuttaminen oli kullanarvoista. Olen myös tykännyt uudesta tehtävästä päivätyössäni, ja kyennyt kehittymään sielläkin.
Tämä kevät on kuitenkin mennyt aivan eri tunnelmissa. Kun sain tammikuussa tietää odottavani vauvaa, tein stereotyyppiset ja käänsin maailmani navan minusta ja urakehityksestäni omaan perheeseen ja omaan sekä vauvan hyvinvointiin. En ainakaan itse kykene toteuttamaan kahta suurta unelmaa täysillä yhtä aikaa, joten oli selkeää kumpaan keskityn. Ei ollut kovinkaan tietoinen valinta muuttaa arjen arvojärjestystä – tosin samahan se järjestys on tainnut aina olla, mutta vasta nyt se perhearvo löytää kunnon ulostulon.
Koen perheonnen yksityisempänä asiana kuin mistä olen aiemmin kirjoittanut, joten blogiin asti tämä tärkeä asia ei ole nyt tätä kirjoitusta aiemmin löytänyt. Olimme myös tehneet päätöksen kertoa tulevasta perheenlisäyksestä somessa vasta rakenneultran jälkeen, kun tiedämme vauvan voivan hyvin. Puhelimessa vietetyt tunnit läheisten kesken ovat lisääntyneet, kun asioita on tullut puitua pienemmässä piirissä.
Vauvan tuloon valmistautumisen täyttäessä viikkojen edetessä ajatukset alkoi jopa tuntua hölmöltä, että olin koskaan stressannut työasioista ja urasuunnitelmistani.
"Minullahan on vielä 40 vuotta uraa jäljellä, kyllä siinä sitten ehtii. Valitaan vaan nyt huolella nämä lastenvaunut, suunnitellaan kaikkea ja shoppaillaan tuntikaupalla kirppareilla lastenvaatteita ja -tarvikkeita."
Haluaisin pitää itseäni järkevänä ihmisenä, mutta olen kuitenkin tarpeeksi viisas tajutakseni heittää moiset odotukset rationaalisuudesta romukoppaan. Ihmiselämään mahtuu erilaisia vaiheita, ja tärkeiltä tuntuvia asioita tulee ja menee, piste. Se on täysin ok. Turha hävetä, tehköön jokainen minkä kulloinkin kokee parhaaksi. Olen muutamat stressit vetänyt siitä, etten ole jaksanut kirjoittaa tai valmentaa, mutta todennut sitten, että nyt on muunlaisen kehittymisen ja valmentautumisen aika.
Ennen kaikkea nyt on rentoutumisen ja itsensä kuuntelemisen aika. Itseä ja omaa kehoa on nyt raskausaikana tullut kuunneltua korostetummin, kun kaikenlaiset uudet vaivat ja tuntemukset ovat esittäytyneet. Tietoa ja tukea on onneksi hyvin saatavilla. Töissä ja kotona paikoittainen puolitehoisuuteni on otettu ymmärryksellä vastaan. Kiitos siitä. Aion edelleen olla itselleni ja keholleni armollinen, vaikka välillä tuntisinkin houkutusta olla hidastamatta ja suorittaa, lähinnä töissä.
Ammatillisen kehittymisen tarve ei ole hävinnyt mihinkään, nyt siis vain toteutan sitä rennommalla otteella. Otan mitä saan ja annan mitä voin. Teen työtäni niin hyvin kuin pystyn, pyrin kehittymään viestinnässäni, rakennan työilmapiiriä ja vaikutan työyhteisössäni. Varjojohtoryhmä-kokemus oli huikea, yritän ehtiä kirjoittaa siitä erikseen. Sen lisäksi keskityn vain nauttimaan työkavereiden seurasta. Syksyllä arjen nimittäin täyttävät kakkavaipat ja itsekseen höpöttely – en malta odottaa!
Odotuskuplasta aurinkoista kesää kaikille toivotellen
Sari
