Mitä sinä odotat?

Eilinen oli viimeinen työpäiväni vähään aikaan. Tuntui hassulta ja oudolta hyvästellä työkaverit, palauttaa tavarat ja kirjoittaa sähköpostin poissaoloviestiin olevani perhevapaalla. Laitoin paluupäiväksi sen, kun vanhempainpäivärahakausi päättyy, mutta käytännössä en voi yhtään tietää, milloin todellisuudessa palaan. Sehän riippuu ihan täysin siitä, millainen tyyppi täältä tulee ja mikä tuntuu sitten myöhemmin perheellemme parhaalta ratkaisulta. Tällä hetkellä vain odotetaan, milloin hän päättää olevansa valmis syntymään ja aloittamaan möyrimisen äidin mahan ulkopuolella.

Hyvästellessäni ihania kollegoitani yksi heistä pyysi minua kirjoittamaan odottamisesta blogiin. Vastustelin: "Kuka siitä muka haluaa lukea..." Mutta kollega laajensi näkökulmaani toteamalla, että kaikki odottavat jotain. Inspiroiduin. Näinhän se on. Minä odotan vauvaa, sinä odotat viikonloppua, hän odottaa toisen muuttuvan mieleisekseen, me odotamme ratkaisua ilmastonmuutokseen, te odotatte uutisia, he odottavat oikeaa tarjousta.

Joku asiaan perehtynyt akateemikko osaisi varmasti antaa teille tyhjentävän analyysin odottamisen eri muodoista, mutta tässä yksi tapa tarkastella erilaisia odottamisia:
1. Vaadittava aktiivisuus: Onko odotettavalla asialla deadline eli tapahtuuko asia joka tapauksessa tietyn ajan kuluessa, vai vaatiiko se sinulta jotain toimia toteutuakseen?
2. Suuruusluokka: Miten merkittävä odotettava asia on? Mikä muuttuu? Keihin se vaikuttaa ja kuinka paljon? Kuinka monimutkaisesta asiasta on kyse?
3. Suhtautuminen: Miten odotat? Mitä tunnet ja ajattelet siitä? Toivotko, pelkäätkö?

Minun odotukseni päättyy varmuudella viimeistään lokakuun puolivälin tienoilla, koska vauvat eivät mene kuukausikaupalla yliajalle. Esikoisen saaminen on tähänastisen elämäni suurin muutos, joka vaikuttaa kokonaisvaltaisesti minun ja mieheni sekä lähipiirimme arkeen loppuelämämme ajan. Odotus on ladattu tunteilla laidasta laitaan. Minua jännittää sekä synnytys että tuleva arki, mutta samalla teen innoissani valmisteluja. Pelkään synnytyskipua, mutta en malta odottaa saavani pikkuiseni syliin. Välillä olen uppoutunut odotukseen ja yksityiskohtiin, ja välillä yritän muina naisina ajatella tietoisesti ihan muita asioita. Äitiysloman nyt alkaessa minulla on lista valmisteluista, ompelutöistä, kotitöistä ja muista aktiviteeteista, joita aion toteuttaa vuorotellen lepäämisen ja rentoutumisen kanssa.

 

Odotan itse asiassa samanaikaisesti sekä tuota suurta elämän ihmettä kaikkine puolineen että lukemattomia pienempiä asioita, jotka tapahtuvat vauvan syntymän jälkeen. Tai no, oikeastaan ne täytyy laittaa tapahtumaan. Tässä vain pari esimerkkiä:
- Odotan, että saan taas syödä suklaata.
--> Toiminta: Pakkaan suklaata sairaalakassiin mutta synnytykseen asti noudatan edelleen tiukasti ja motivoituneesti raskausdiabetekseen soveltuvaa ruokavaliota.
- Odotan, että pystyn kävelemään ylämäen kotiin ilman hengästymistä ja kipuja. Odotan myös pääseväni tanssimaan niin, että nautin siitä täysillä.
--> Toiminta: Liikun loppuodotuksen ajan ja synnytyksen jälkeen omien tuntemusten mukaan ja yritän edesauttaa raskaudesta ja synnytyksestä palautumista. Aion esimerkiksi joogata ja varata ajan äitiysfysioterapeutille.

Käytännössä eri asioiden odottamiseen sopii soveltaa samaa muutokseen valmentautumisen perusrakennetta kuin lähes mihin tahansa asiaan.
1. Mikä on nykytilanne?
2. Mitä haluat? Mikä on tavoite?
3. Millaisilla ratkaisuilla tavoitteeseen päästään?
4. Mitä teet asialle?

Mitä sinä tunnistat odottavasi? Miten käsittelet asiaa?
Tsemppiä meille kaikille odotuksiimme!

Odottavin terveisin,
Mahaa kasvattava Sari

Voiko raskaana nauttia festareista?

Kannattaako raskaana lähteä festareille tai keikoille? Tässä argumentit puolesta ja vastaan sekä käytännön vinkkejä omien testikokemusteni perusteella.*

Vastaan: (aloitetaan toki positiivisesti ;))

• Paljon jalkojen päällä olemista. Istumapaikkaa ei välttämättä löydy tai kaikki vaihtoehdot ovat epämukavia. Kannattaa ottaa mukaan piknik-viltti ja/tai istuma-alusta ja pukea mukavat kengät, tukisukat ja tukivyö! Varsinaiselle tapahtumapaikalle pääsykin voi vaatia urheilusuoritusta loppuraskauden vaivojen aikana taapertajalle (esim. 2km/suunta kävelyä Ed Sheeranin keikalle junalta + jonottaminen ihmismassassa, huhhuh). Tutki mahdollisuus päästä lähemmäs autolla tai saada kyyti. Jos kävelet, mene omaan tahtiin ja lepää usein matkalla.
• Helteessä selviäminen. Raskaana ollessa helle tuntuu pahemmalta kuin ei-raskaana: turvotus, huimaus, nestehukka, yleinen tukala olo... Vältä rasitusta, juo paljon vettä ja vissyä, syö säännöllisesti, käytä isolieristä päähinettä, pukeudu ilmavasti, käytä tukisukkia, suojaudu auringolta vaatteilla ja aurinkorasvalla, oleile varjossa, käytä viuhkaa ja istu paljon.
• Vessajonot ja hygieenisyys. Tokihan se rajoittaa keikkatilanteesta nauttimista, jos joutuu ramppaamaan bajamajassa puolen tunnin välein. Yritä välttää jonoja käymällä silloin kun muut eivät käy. Pidä mukana omaa paperia ja käsidesiä siltä varalta, että ne ovat loppu.
• Ei voi tanssia ja hyppiä. Riippuen festarin tai artistin musiikkityylistä sekä toki omasta tavasta nauttia kyseisestä musiikista, oma kehollinen ilmaisu voi tuntua rajalliselta mahan ja mahdollisten kipujen ja kolotusten takia. Jos koko festarin pointti on kreisibailata tai tanssia, en suosittele menemistä ison mahan kanssa. Jos taas painopiste on siinä, että nautit pelkästä kuuntelusta, raskaus ei vaikuta asiaan millään tavalla! Weekend Festivaleilla löimme mieheni kanssa vetoa, näemmekö ketään muuta raskausvatsaista kyseisessä bilettäjien paratiisissa. Minä uskoin, ettei festareille olisi eksynyt ketään muuta, koska itsekin siinä vaiheessa kaduin sinne lähtemistä. Hävisin: näimme ainakin kaksi kanssaodottajaa. 

Itse täytyy punnita, onko vaiva ja murhe sen arvoista, että keikkaelämyksen haluaa silti kokea.

• Ihmiset ovat humalassa eikä itse saa mitään hyvää juotavaa. Keskity oman seurueen toivottavasti hauskaan ja asialliseen meininkiin ja yritä olla välittämättä örveltäjistä. Ja joissakin paikoissa on ihan kivojakin alkoholittomia juomavaihtoehtoja. Pääsetpähän halvalla. Ylipäätään kyllä suosittelen viihtymään jonkin verran anniskelualueilla, koska siellä on useimmin istumapaikkoja ja tilaa.
• Ihmiset käyttäytyvät huonosti, tönivät ja tupakoivat. Näille ei oikein voi mitään muuta kuin hakeutua väljemmille alueille ja yrittää olla välittämättä. Muiden örvellyksiä ja kommelluksia tarkkailemalla voi myös saada itselleen hupia, jos jaksaa ottaa huumorin kannalta. Umpihumalainen hauska seurue juuri ja juuri täysi-ikäisiä poikia vieressämme Weekendin sisäänpääsyjonossa läimi toisiaan selkään ja karjui: "Muista sitten nauttia! MUISTA!!!" Jepjep pojat, muistamisestahan se on kiinni. :D
• Ruokatarjonta ei sovi raskausdiabeteksesta kärsivälle. Tarjollahan on lähinnä höttöhiilareita ja rasvaa, totta. Ei auta muu kuin ottaa omia sopivampia eväitä mukaan, jos ne on sallittu, ja syödä festariannoksista vain soveltuvat osat.
• Kaikki edellä mainitut pointit ärsyttävät ja pilaavat tunnelman. Niinpä. Itse täytyy punnita, onko vaiva ja murhe sen arvoista, että keikkaelämyksen haluaa silti kokea. En nyt mene yksityiskohtiin oman asenteen merkityksestä, kun en usein onnistu livetilanteessa itsekään olemaan hyvällä tuulella olosuhteista huolimatta. Siispä tässä bonusneuvo, joka pätee melkein kaikkeen: Käytä tarvittaessa raskauskorttia. Suurin osa ihmisistä (niin henkilökunta kuin kanssajuhlijatkin) ymmärtää, että sinulla saattaa olla kovempi tarve pyytämällesi asialle kuin muilla. Saatat saada tuoda alueelle vaikka ne omat eväät, välttää jonoja inva-sisäänkäynnin ja -vessan avulla ja saada istumapaikan.

Puolesta:

• Hyvä musiikki. Jos menet paikalle pääasiassa nauttimaan musiikista, ei raskaus tosiaan estä mitään. Ihan samaan tapaan voi laulaa mukana ja hytkyä vähän. Ed Sheeranin keikalla tiedän olleen ainakin parikymmentä vauvamassua nauttimassa musiikista, mikä on aivan loistavaa!
• Hyvä seura. Hyvässä porukassa koetaan yhdessä kivoja asioita ja luodaan muistoja.
• Vauva tykkää livemusiikista. Ainakin tulkitsen voimakkaat liikkeet niin! On kiva ajatus, että voi silitellä massua ja tanssia vauvan kanssa, ja sillä tavalla kokea mieluisa elämys yhdessä. 

Kivaa kesää, ja muistakaa nauttia!

*Omat kokemukset: 2 päivää Weekend Festival, lämpötila n. 20-25 astetta raskausviikolla 30 sekä Ed Sheeranin konsertti, lämpötila n. 25 astetta raskausviikolla 31. Lisäksi muutaman erinomaisen vinkin olen poiminut Facebookista Syyskuiset 2019 -ryhmän keskustelusta.

Miten raskaus muutti näkökulmaani uraani

Vuosi 2019 on ollut tähän mennessä täynnä isoja ja pienempiä mullistuksia elämässäni. Huomaan selkeän näkökulman vaihdoksen ajattelussani verrattuna vaikkapa viime kevääseen ja kesään. Pohjimmiltaan siksi blogissakin on ollut hiljaista tämän vuoden puolella. Pohdinta pääni sisällä on keskittynyt aiheisiin, joista en ole kokenut voivani kirjoittaa Leppoistamiskoordinaattorina. Mikä on muuttunut? 

Aiemmin kaipuu urakehitykseen ja ”omalla alalla” etenemiseen olivat läsnä arjessani ja ajatuksissani voimakkaasti. Koin, että pystyin antamaan itsestäni parhaiten hyvää ulos sillä saralla jakamalla pohdintojani ja osaamistani hyvinvoinnista ja itsensä johtamisesta nimenomaan blogissa. Se tuntui luontevalta tavalta tyydyttää tarvettani ammatillisen osaamiseni toteuttamiseen. Toki tein arjessa muutakin kehitystä edistävää: mm. coaching-osaamisen kartuttaminen oli kullanarvoista. Olen myös tykännyt uudesta tehtävästä päivätyössäni, ja kyennyt kehittymään sielläkin.

Tämä kevät on kuitenkin mennyt aivan eri tunnelmissa. Kun sain tammikuussa tietää odottavani vauvaa, tein stereotyyppiset ja käänsin maailmani navan minusta ja urakehityksestäni omaan perheeseen ja omaan sekä vauvan hyvinvointiin. En ainakaan itse kykene toteuttamaan kahta suurta unelmaa täysillä yhtä aikaa, joten oli selkeää kumpaan keskityn. Ei ollut kovinkaan tietoinen valinta muuttaa arjen arvojärjestystä – tosin samahan se järjestys on tainnut aina olla, mutta vasta nyt se perhearvo löytää kunnon ulostulon. 

Koen perheonnen yksityisempänä asiana kuin mistä olen aiemmin kirjoittanut, joten blogiin asti tämä tärkeä asia ei ole nyt tätä kirjoitusta aiemmin löytänyt. Olimme myös tehneet päätöksen kertoa tulevasta perheenlisäyksestä somessa vasta rakenneultran jälkeen, kun tiedämme vauvan voivan hyvin. Puhelimessa vietetyt tunnit läheisten kesken ovat lisääntyneet, kun asioita on tullut puitua pienemmässä piirissä. 

Vauvan tuloon valmistautumisen täyttäessä viikkojen edetessä ajatukset alkoi jopa tuntua hölmöltä, että olin koskaan stressannut työasioista ja urasuunnitelmistani. 

"Minullahan on vielä 40 vuotta uraa jäljellä, kyllä siinä sitten ehtii. Valitaan vaan nyt huolella nämä lastenvaunut, suunnitellaan kaikkea ja shoppaillaan tuntikaupalla kirppareilla lastenvaatteita ja -tarvikkeita." 

Haluaisin pitää itseäni järkevänä ihmisenä, mutta olen kuitenkin tarpeeksi viisas tajutakseni heittää moiset odotukset rationaalisuudesta romukoppaan. Ihmiselämään mahtuu erilaisia vaiheita, ja tärkeiltä tuntuvia asioita tulee ja menee, piste. Se on täysin ok. Turha hävetä, tehköön jokainen minkä kulloinkin kokee parhaaksi. Olen muutamat stressit vetänyt siitä, etten ole jaksanut kirjoittaa tai valmentaa, mutta todennut sitten, että nyt on muunlaisen kehittymisen ja valmentautumisen aika. 

Ennen kaikkea nyt on rentoutumisen ja itsensä kuuntelemisen aika. Itseä ja omaa kehoa on nyt raskausaikana tullut kuunneltua korostetummin, kun kaikenlaiset uudet vaivat ja tuntemukset ovat esittäytyneet. Tietoa ja tukea on onneksi hyvin saatavilla. Töissä ja kotona paikoittainen puolitehoisuuteni on otettu ymmärryksellä vastaan. Kiitos siitä. Aion edelleen olla itselleni ja keholleni armollinen, vaikka välillä tuntisinkin houkutusta olla hidastamatta ja suorittaa, lähinnä töissä.

Ammatillisen kehittymisen tarve ei ole hävinnyt mihinkään, nyt siis vain toteutan sitä rennommalla otteella. Otan mitä saan ja annan mitä voin. Teen työtäni niin hyvin kuin pystyn, pyrin kehittymään viestinnässäni, rakennan työilmapiiriä ja vaikutan työyhteisössäni. Varjojohtoryhmä-kokemus oli huikea, yritän ehtiä kirjoittaa siitä erikseen. Sen lisäksi keskityn vain nauttimaan työkavereiden seurasta. Syksyllä arjen nimittäin täyttävät kakkavaipat ja itsekseen höpöttely – en malta odottaa!

Odotuskuplasta aurinkoista kesää kaikille toivotellen
Sari

10 vinkkiä jaksamiseen remontin ja muuton aikana

Blogini on viettänyt hiljaiseloa jo liian pitkään, joten nyt on aika jakaa kanssanne oivalluksia aiheesta, jonka takia en ole ehtinyt kirjoittaa. Löysimme kuin sattumalta omalta tuntuvan asunnon ja teimme kaupat tammikuussa. Laina-, remontti- ja muuttosäätö normaalien töiden ohessa vei melko tehokkaasti mehut, mutta nyt voi jo sanoa, että tulos - oma koti! - on ihana ja kaiken sen arvoinen.

1. Priorisoi tehtävät. Mitä remonttiin, muuttoon tai muuhun elämään liittyvää on pakko tehdä ennen muuttoa? Mitä voi siirtää ja tehdä sitten sen jälkeen? Esimerkiksi itse siirsin blogin ja coaching-sertifikaatin viimeistelyn taka-alalle koko rumban ajaksi ja kävin kuntosalilla ehkä kerran parin kuukauden aikana. Remontin osalta päätimme, että vain muuton kannalta tärkeimpien tilojen seinät maalataan ennen muuttoa, jotta aika riittää, ja muita pienempiä muutos- ja ylläpitotöitä ehtii hyvin tehdä kevään ja kesän viikonloppujen aikana.
2. Keskustele ja kommunikoi remontoivan ja muuttavan kumppanin kanssa. Yhteensovittamattomien oletusten törmääminen vasta toteutusvaiheessa on rankempaa kuin yhdessä hyvin suunniteltu polku. Kommunikointiin kuuluu joustavuus ja kunnioitus puolin ja toisin. Jos kumpikaan ei ole ammattilainen, älkää kiusatko toisianne olettamalla niin. Kehukaa toisianne sen sijaan.
3. Käytä kaikki mahdollisuudet joustaa töistä ajallisesti. Voitko käyttää lomapäiviä? Tarjoaako työnantajasi mahdollisuutta palkalliseen tai palkattomaan muuttovapaaseen? Voitko käyttää saldotunteja lähteäksesi joskus aiemmin? Priorisoi myös työtehtäviä jaksamisesi mukaan - nyt ei ehkä ole pakko antaa 110% itsestään töihin.
4. Selvitä jos jokin asia askarruttaa äläkä jää miettimään yksin. Puhu ääneen kumppanille, perheelle, ystäville, työkavereille, isännöitsijälle, välittäjälle, myyjälle, rautakaupan asiakaspalvelijalle… Jakaminen auttaa jo itsessään ja haasteisiin löytyy useimmiten ratkaisuja ja vertaistukea.
5. Pyydä rohkeasti apua remonttiin ja muuttoon. Avun saamiseen saattaa auttaa jos olet itse antanut apua joskus. Ihmiset yleensä haluavat auttaa, jos vain suinkin pystyvät. Pystytkö vaikka saamaan lainaksi maalaustarvikkeita tai muuttolaatikoita? Yhteisöllinen tekeminen on mukavampaa, halvempaa ja nopeampaa. Muista kiittää avusta!
6. Arvioi kuluva aika yläkanttiin, jotta saat remontin tehtyä ennen muuttoa. Voin kertoa, että tapetin poistoon, maalauksen pohjatöihin ja valmisteluihin sekä rautakaupoissa asiointiin menee rutkasti enemmän aikaa kuin ensikertalainen voisi luulla, puhumattakaan mahdollisen hiontapölyn ja muun remonttisälän siivoamiseen tuhraantuvasta ajasta. Tässä asiassa olen koulukuntaa “pessimisti ei pety”!
7. Budjetoi realistisesti ja ole sitten huolehtimatta rahanmenosta budjetin sisällä. Satasia humpsahtaa erinäisiin kauppoihin, mutta älä stressaa siitä, sillä ilmaiseksi ei tule valmista. Punnitse vaivattomuuden ja laadun hinta tilanteesi mukaan.
8. Syö, juo, nuku, pidä taukoja! Tätä en voi korostaa kylliksi. Remontoidessa ja muuttaessa energiaa ja vettä kuluu. Suosi valmisruokia tai tee isoja annoksia helppoa ravitsevaa ruokaa valmiiksi. Huolehdi myös seuran muonituksesta, jotta kaikilla pysyisi hyvä mieli ettekä olisi toistenne kurkussa tai satuttaisi itseänne.
9. Yhdistä pakolliseen tekemiseen jotain kivaa. Rempatessa, pakatessa, purkaessa ja siivotessa voi helposti kuunnella samalla musiikkia, podcasteja tai äänikirjaa tai puhua kivoja puheluita kaiuttimella tai kuulokkeilla. Tai mikset vaikka kutsuisi kaveria auttamaan ja juttelemaan?
10. Ujuta rentoutumishetkiä päiviin tai rentoutumispäiviä viikkoihin. Lähde brunssille, kävelylle, saunaan, viikonloppulomalle, tai keksi jotain muuta, että välillä ajattelet jotain ihan muuta kuin tehtävälistaasi.

Näillä eväillä ei voi tulla muuta kuin hyvä remontti- ja muuttokokemus! ;)

Ihanaa kevään jatkoa toivottaen

Remontti-Reiskatar Sari

Esiinnymmekö muille tietoisen strategian avulla?

Aloin seuraamaan televisiosta kotimaista reality-seikkailua nimeltä Myyrä. Siinä 11 toisilleen tuntematonta kilpailijaa reissaa Meksikossa ja suorittaa vauhdikkaita ja visaisia tehtäviä ansaitakseen rahaa yhteiseen pottiin, jonka voittaja saa. Joukossa on kuitenkin myyrä, joka sabotoi salaa tehtäviä. Kilpailussa pysyy pärjäämällä hyvin tehtävissä tai epäilemällä oikein, kuka on myyrä. Joka jaksossa tippuu pelaaja, joka on epäilytestissä vähiten myyrän jäljillä. Pitkästä aikaa mielenkiintoista katsottavaa telkkarista!

Psykologisia pelejä ja ihmisten strategioita on kiehtovaa seurata mutta hirvittävän stressaavaa pelata. Katsojana on vaikea tässä vaiheessa arvata, kuka on oikeasti kilpailemassa ja kuka yrittää olla paljastumatta myyräksi. Tuotantotiimissäkin oli kuulemma vain kolme henkilöä, jotka tiesivät myyrän henkilöllisyyden – uskoisikohan tuota...

Osa kilpailijoista on varmasti valinnut selkeän strategian ja roolin, jota toteuttaa. Osalle roolin vetäminen on luontevampaa, ja he onnistuvat strategiassaan vaikuttaa tarkkailijalta/äänekkäältä/luotettavalta jne.  Toiset eivät välttämättä osaa niin mukauttaa toimintaansa ja päätyvät epäluotettavien listalle ihan vain normaalin toimintatyylinsä takia. En tietäisi itsekään kilpailutilanteessa, pitäisinkö epäilyttävämpänä hiljaista ja kiltin oloista tarkkailijaa vai porukan äänekkäintä sählääjää. Uskon, että parhaiten pelissä pärjäävät ne kilpailijat, jotka osaavat kuunnella ja nähdä tarkasti läpi kilpailun ollen kuitenkin koko ajan tapahtumien keskiössä. Ei voi myöskään muodostaa liian varmaa käsitystä liian aikaisin, alkaa sovittaa faktoja valittuun teoriaan ja jättää huomiotta uusia ja ristiriitaisia todisteita.

Oli mielenkiintoista kuulla kilpailijoiden esittelevän itsensä kameralle ja perustelevan, miksi voivat voittaa kisan. Laaja kirjo eri alojen ammattilaisia kuvaili olevansa hyvä ihmistuntija ja tarkkailija ja tulevansa ihmisten kanssa hyvin toimeen. Tämä on varmasti aivan totta, toki erilaisin painotuksin. On muuten hieman huvittavaa, että juuri psykologi saa osakseen kommenttia, että häntä pidetään pelottavana. Kannattaisiko psykologin liittolaiseksi kuitenkin alkaa? Jää nähtäväksi.

Miten tietoisesti me ihmiset vedämme tietynlaista roolia erityisesti töissä? Mitä tavoitteita meillä on, kun teemme valintoja ja toteutamme käyttäytymismalleja, jotka määrittävät henkilöbrändimme? Tavoitteita ja arvoja toiminnan taustalla voivat olla esimerkiksi uralla eteneminen, harmonia, ihailu, voittaminen, helppous, kehittäminen… Millaista on yhteistyö ihmisten välillä, kun harvoin kaikilla on sama tavoite toiminnassaan? Ja miten tulkita muita, kun kaikki tässä esittävät jotain puolta itsestään eivätkä koskaan kokonaista?

Autenttisuus eli aitous voidaan nähdä roolin vastakohtana. Itse olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä autenttisuuteen eli roolin vetämisen minimoimiseen kannattaa useimmissa tapauksissa kyllä pyrkiä mutta täysi autenttisuus aina ja kaikkialla on mahdotonta. Rooleja ja eri puolia ihmisestä nyt vain on. Ihminen on ikään kuin kuu, josta on mahdollista nähdä vain yksi puoli kerrallaan, sen ”läpi” ei näe koko palloa. En näe mitään syytä stressata mindfulnessin ja tietoisen läsnäolon vaatimusten kanssa, että olisi jotenkin epäaito. Jotkin tilanteet ja käyttäytyminen tuntuvat luontevilta, joskus on vähän epämukavuusalueella, toisinaan tulee toimittua ja tunnettua eri tavalla kuin haluaisi ja välillä saa fiiliksen, että nyt ovat tähdet kohdillaan ja oma olemus leijuu universumissa. Ihminen on aina suhteessa sosiaaliseen ympäristöönsä. Täysin autenttinen on vain nukkuessaan.

Itseni ja muiden ihmisten tarkkailemisen sopivaa astetta etsien,

Sari

Kilpaileminen – uhka vai mahdollisuus?

Viime päivät aivoni ovat käyneet ylikierroksilla pohtiessani kilpailemisen plussia ja miinuksia. Miksi ihmiset kilpailevat? Mitä siitä saa? Miten lempeys itseä kohtaan suhteutuu kilpailemiseen?

En ole ikinä kilpaillut yhtään missään, mistä saa mitaleja, ellei koulun pakollisia urheilukilpailuja lasketa. Niissä en koskaan menestynyt.

En pidä kilpailuasetelmista, koska yleensä jotta joku voi voittaa, jonkun täytyy hävitä. Tykkään höntsäurheilusta ja win-win-lautapeleistä, joissa kaikilla on kivaa ja mahdollisuus saada onnistumisia rennosti, ilman jännitteitä. Minulle on aina ollut tärkeää ylläpitää harmoniaa ympärilläni, ja siksi olen opetellut hyväksi häviäjäksi vahvasta kilpailuvietistäni huolimatta: ”Ei se mitään, ei tämä ollut tärkeää.”

En voi kuitenkaan kiistää, ettenkö tykkäisi olla paras jossain ja ettenkö olisi vältellyt kilpailutilanteita joskus, kun tiedän tulevani häviämään. Kilpailuviettini on ollut aika varman päälle pelaavaa sorttia.

Keskinkertaisuutta puolustava strategiani on tehnyt minusta armollisemman itseäni kohtaan. Itseään ei tarvitse piiskata suorittamaan asioita, ja numeraalisten arvojen tai muiden antamien pisteiden tai arvostelujen sijaan tärkein mittari tekemiselle on oma fiilis. Itsekuria tehdä motivoivia asioita kyllä löytyy, mutta kilpailuja olen aina vierastanut… tähän asti.

Lauantaina kilpailimme mieheni kanssa ensimmäisissä vakio- ja latinalaistanssien kisoissamme. Mainitsin jo aiemmin, etten saa tarpeekseni tanssimisesta. Kisoja varten harjoittelu oli enimmäkseen nautittavaa ja motivoivaa, ja koin pientä asiaan kuuluvaa mieluisaa painetta kehittyä, suoriutua oma parhaamme ja näyttää osaamistamme. Itse kisapaikalla jännitin enemmän kuin mitään ikinä ja vertailin meitä muihin (paha virhe!). Osa tansseista tuntui loistavalta, osa olisi voinut mennä paljon paremminkin. Jäimme loppupisteissä ikäsarjamme kuudesta parista viimeiseksi.

Jälkikäteen mietin, onko tämä kivaa ja kaiken tämän arvoista. Stressitasojen nousu ennen suoritusta, murehtiminen suorituksen jälkeen, ja kaiken päälle stressinpurkautumisflunssaan sairastuminen. Kannattaisiko palata harrasteluun? Mikä kilpailemisen pointti on?

Koen itse tärkeäksi suhteuttaa, mikä on todellinen tavoite. Mihin tulokseen olen tyytyväinen? Ketä varten teen töitä, näen vaivaa ja valmistaudun? Kilpailenko muita vai itseäni vastaan? Onko minulle tärkeämpää prosessi vai tulokset?

Minulle kilpailemisen aloittamisessa oli kyse itseni voittamisesta ja rohkeudesta asettaa itseni likoon. Siinä oli kyse uuden tilanteen kokeilemisesta ja siitä selviämisestä. Tavoite oli harjoitella hyvältä tuntuvaa asiaa, tulla taitavammaksi ja päästä näyttämään muille, mitä osaa. Tavoite oli saada se adrenaliiniryöppy, jota rakastan esiintymisessä. Ja myönnettäköön: näiden hienojen sisäisten tavoitteiden lisäksi tavoite oli saada rohkaisua ja kehuja valmentajalta ja tuomareilta, että ”hyvää työtä, kannattaa jatkaa”.

Kilpailemisen pointin miettimisessä tärkeää on myös ehdottomasti reiluuden ja läpinäkyvyyden kokemus arvostelussa. Kuinka selvä on oma vaikutus tulokseen? Joissakin lajeissa mitataan objektiivisesti aikaa, määrää, mittaa ja niin edelleen, mutta usein kilpailusuoritusta arvioidaan subjektiivisesti. Meidän kisoissamme yksi kolmesta tuomarista sijoitti meidät viimeiseksi joka lajissa, kun taas kahden muun tuomarin mielestä tietyt tanssit sujuivat meiltä jopa toiseksi tai kolmanneksi parhaiten. Mitä tästä vaihtelusta pitäisi ajatella?

Kilpaileminen tulee mielestäni nyt selvästi plussan puolelle. Liikunnan ilo löytyy harrastelemalla, mutta ei se mihinkään katoa kilpailemalla. Se, että on jokin maali, kasvattaa motivaatiota tehdä enemmän ja panostaa. Sitten, kun iloa ei enää saa, pitää pysähtyä miettimään.

Ja mitä arvostelun ja häviämisen kestämiseen tulee, pitäisi jaksaa jatkossakin tehdä omaa juttuaan ja muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää. Ajattelisi vain: "Oh well, sentään joku tykkäsi!" Ja jos joskus suoritus menee aivan täysin penkin alle eikä ulkopuolelta saa kerrassaan mitään kehuja, olisi lohdullista olla itselleen oman äidin ääninen ylpeys siitä, että edes yritti.

Loppuun siis todettakoon, ettei kilpaileminen ole missään ristiriidassa myötätuntoisen itseen suhtautumisen kanssa, kun sen tekee oikein. Leppoistamiskoordinaattorin hyväksymää toimintaa! *leima* Jos minä pystyn niin pystyt sinäkin, anna mennä vaan!

Tsemppiä toivottaen,

seuraaviin kisoihin mentaalisesti valmistautuva flunssainen Sari

Arjen imu ja positiivinen kiire

Blogissa on ollut vähän hiljaisempaa viimeisen puolentoista kuukauden aikana, eivätkä sormet ole ehtineet kotona näppäimistölle. Tämä on kuitenkin erittäin hyvä uutinen! Ai miksi? Se tarkoittaa, että olen ollut arjen imussa ja positiivisesti kiireinen. Tällä kertaa kyse ei ole siitä vaihtoehtoisesta ikävämmästä syystä hiljaiselolle, että olisin niin poikki arjen velvollisuuksista, ettei energiaa riitä kotona mihinkään ylimääräiseen. Sekin on koettu. Tsemppiä siis todellakin teille, joilla jalka alkaa painaa – tiedän, ettei alavireisyys tunnu hyvältä varsinkaan näin syksyn pimetessä! Jospa minun energiastani tarttuisi vähän teille muillekin ja löytäisitte vastaavia ilon aiheita elämästänne.

Tällä hetkellä tunnen jotenkin korostetusti olevani elossa. Minulla on nyt paljon sellaista, mitä ei vielä muutama kuukausi sitten ollut. Siirryin töissä toiseen tehtävään toiselle puolelle käytävää kolme viikkoa sitten. Olen opetellut paljon uutta, vaikka tuttuakin asiaa on paljon. Olen kutkuttavasti samaan aikaan uteliaasti uuden äärellä mutta itsevarma. Sekä vanhat että uudet lähikollegat ovat ihania. Lisäksi sain liekehtivän innostavan lisävastuun täysin omaksi kokemaltani alalta: pääsen vetämään työhyvinvointia kehittävää työryhmää kaupallisella osastolla! Olen ollut aiemmin aktiivisesti mukana koko pääkonttorin työryhmässä, ja nyt toiminnan periaatteen muuttuessa ja laajentuessa saan käynnistää osastokohtaista tekemisen meininkiä.

Toinen uraan liittyvä innostava positiivisen kiireen aiheuttaja vapaa-ajallani on coaching-sertifiointi. Mainitsin alkukesästä, että olin ystäväni coachattavana ja sain siitä uskomattoman paljon haastetta ja kannustusta. Kävin itse syyskuussa World Coaching Organizationin tiiviskurssin, jonka yhtenä osana teen nyt kahden harjoitusasiakkaan kanssa kuuden session coaching-prosessia. Ja se on niin kivaa! Saan coachaamisesta energiaa ja uskomattoman hyvän mielen, ja tunnen kehittyväni coachina koko ajan. Pystyn sanomaan jo nyt, että coachaus tulee olemaan vähintään harrastuksenomaisesti läsnä elämässäni vielä pitkään.

Uusia ammatillisia haasteita hakevat tuntosarveni ovat levossa. Minulla on nyt hyvä olla tässä kehittymässä ja kasvamassa, ja se tunne on ihana.

Kolmas viimeaikainen erityinen asia elämässäni on tanssimiseen käytetyn ajan, rahan ja ajatustyön raju lisääntyminen. Toissa keskiviikkona satuin pysähtymään hetkeksi ja tajusin tanssineeni kuutena päivänä peräkkäin – ja laskutavasta riippuen kymmentä tai kahtatoista eri lajia. En saa tarpeekseni! Ja parastahan siinä on se, että samalla saan nauttia mieheni seurasta, ja kehitymme ja pidämme hauskaa yhdessä. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys!

Kalenterini ei ole koskaan ollut näin täynnä menoja, ja olen aiemmin pitänyt melko runsasta luppoaikaa tärkeänä jaksamiselleni. En oikein itsekään ymmärrä, miksei menoni jo hyydy tai miksei minua ahdista. Positiivista on itse menojen sisällön innostavuuden lisäksi puhelimen turhan selailun ja telkkarin katsomisen väheneminen sekä reippaampi tekemisen meininki kodin siistinä pitämisessä. Haittapuolet tuntuvat pieniltä: laitan vähemmän ruokaa ja soitan usein puheluita kävellessäni ja kulkiessani bussilla. Omaa aikaa tarvitsen ja otan edelleen säännöllisesti. Kyläilyynkin on ihan samalla tavalla onnistunut järjestää aikaa. Kaiken kaikkiaan ”löysää” on arjessa vähemmän. Palautumistapani on jalostunut erilaiseksi.

Mitä olette mieltä? Onko arjen imu yhtä pätevä käsite kuin työn imu? Ja voivatko kiire ja hektisyys olla positiivisia sanoja, vai löytyisikö jokin toinen sana kuvaamaan sitä mitä haluan sanoa?

Innostavaa arkea toivottaen,

Sari

Tanssia kaikkialla! Kuva jälleen Pixabaysta.