Valmistunut mutta keskeneräinen

Tulevana viikonloppuna uudet ylioppilaat ja ammattiin valmistuneet juhlivat siihenastisen opintiensä suurinta merkkipaalua. Vuosien, viikkojen ja tuntien puurtaminen kulminoituu hetkeen, jona saa painaa valkolakin päähänsä, vastaanottaa kaikenpuhuvan todistuksen ja virnistää viimeisen kerran lempiopettajan vitsille. Vilkuillaan tuttuja kasvoja ympärillä ja jännittävät tunteet täyttävät kehon ja mielen. Lapsesta on kasvettu aikuisiksi, itsestä tuntuu sillä hetkellä. Kaikki siihenastinen työ tiivistyy päivään, jona niin paljon on takana mutta kaikki vielä edessä.

Valmistumispäivällä onkin useimmille ihmisille suuri henkilökohtainen merkitys. Merkitystä eivät tee niinkään itse valmistujaisjuhla, puheet, todistus, hienot vaatteet tai korea pöytä. Merkityksen tekee se, että ympäröivä maailma tunnustaa sinun saavutuksesi ja tukee sinua matkallasi kohti seuraavaa suuntaa. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa nimittäin oikeasti tehdä valintoja, joilla eriyttää polkunsa muista ikätovereistaan koulutuksen, uran ja muidenkin elämänalueiden saralla. Tuona päivänä oma olo saattaa olla toiveikas tai pelokaskin tulevan suhteen, mutta joka tapauksessa katse on voimakkaasti tulevassa. Paluuta vanhaan ei ole.

Uskon, että suurin osa valmistuvista kuulee tulevana lauantaina sukulaistädin (ja sedän, kummin, mummun, kaiman koiran, jne.) ystävällisen odottavan kysymyksen: ”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” Haluan rohkaista vastaajia kertomaan reippaasti kysyjälle suunnitelmistaan ja unelmistaan – tämä päivähän on sinun – ja muistamaan mahdollisen epämukavuutensa keskellä, että toinen haluaa sinulle hyvää ja on paikalla tukemassa sinua.

Meitä kysyjiäkin haluaisin haastaa muutamassa asiassa.

1. Sinäkin olet toivottavasti ollut joskus nuori ja toiveita täynnä. Eläydy siihen tunteeseen ja innostu siitä nuoren kanssa. Voit oppia jotain.
2. Kuuntele. Voit kysyä lisäkysymyksiä, mutta älä tuputa omia juttujasi tai kritisoi toisen suunnitelmia sanoilla tai ruumiinkielellä. 
3. Tee valmistuneen nuoren olo mukavaksi, kun juttelette. Moni ihminen inhoaa olla kaiken keskipisteenä, joten lähestymisesi voidaan kokea taas yhdeksi velvollisuudeksi, joka pitää kestää. Älä ota sitä henkilökohtaisesti vaan pyri auttamaan. Yhteyttä voi pitää myöhemminkin, jolloin ehkä saatte siitä myös enemmän irti.

Tällä viikolla päättyi myös itselläni kaksi vapaa-ajan valmennussuhdetta ja opintietä, joilla on ollut iso merkitys elämääni tänä vuonna ja tulee olemaan varmasti tästä eteenpäinkin, kun jatkan ilman valmentajiani. Viimeisellä tapaamiskerralla kummankin valmentajan kanssa katsottiin taaksepäin sinne, mistä lähdettiin, palattiin nykyhetkeen näkemään tulokset ja suunnattiin katse tulevaisuuteen ja itsenäiseen tekemiseen. Tuntuu, että haluan ylioppilaiden tapaan tehdä maailmalle näkyväksi saavutukseni, kertoa oppimastani ja vastata kysymykseen, mitä seuraavaksi.

Toinen valmennus maksoi kukkarolle paljon ja toinen taas ei, mutta pidän kumpaakin äärimmäisen arvokkaana elämänlaadulleni. Sijoitin keväällä 20 tunnin Fustra-yksilövalmennukseen, jotta saisin olkapäätä ja alaselkää toisinaan vaivaavat kivut kaikkoamaan. Minusta oli kestämätöntä, että 27-vuotiaalla saattoi pamahtaa selkä hajalle varmistaessa salikaverin penkkipunnerrusta, ja eteenpäin kiertynyt olkapää ei jaksanut kannatella itseään vaan kipuili ihan vaan kävellessä ja tanssiessa. Millainen romukasa kehoni tätä menoa olisi, kun olen 50- tai 70-vuotias? Tammikuussa testituntien jälkeen päätin tehdä ison korjausliikkeen ja ottaa valmennuspaketin.

Suuren kertasumman omaan kehooni olen pulittanut vain kerran aiemmin, kun kävin näönkorjausleikkauksessa ja pääsin silmälaseista eroon. Täytyy sanoa, että olen siitä lähtien ollut harkitun omaan hyvinvointiin sijoittamisen suuri fani! Jokainen toki kanavoi rahansa omien tavoitteidensa ja mieltymyksiensä mukaan. Minulle näönvapaus sai aikaan itsevarmemman naisen, kirkkaamman katsojan, aktiivisemman liikkujan, paremman meikkaajan ja spontaanimman suutelijan.

Panostus ja sitoutuminen itseni auttamiseen kannattivat taas. Fustra-valmennus on vahvistanut vatsan syvien lihasten ja yläselän lihasten keholle antamaa tukea huimasti. Tämä ei ole maksettu mainos – olen vain niin tyytyväinen, että tajusin sitoutua näin nuorena harjoittamaan kehostani sellaista, että se kestää aiempaa todennäköisemmin vielä mummona lastenlasten mukana kyykistellessä. Terveys, toimintakyky ja ryhti ovat palkinto siitä työstä, jota teen itselleni. Valmentajani on oikeassa ammatissa ja aivan mahtava! Liikkeitä aion jatkaa, mutta vaativaa ja iloisesti kuplivaa valmentajaani jään kaipaamaan. Ei vain ole varaa pitää hänestä loputtomasti kiinni!

Toinen tällä viikolla päättynyt valmennus on kymmenen kerran coaching-prosessi. Yliopisto-opinnoista saamani ystävä tarvitsi vapaaehtoisia valmennettavia Master coach -sertifikaattiaan varten. Joulukuusta lähtien olemme tavanneet Skypen välityksellä ja puhuneet minusta, elämästäni ja tavoitteistani. Olemme käyneet läpi toimintaa, ajatuksia, esteitä ja mahdollisuuksia. Olen itkenyt, nauranut, innostunut, puhua pulputtanut ja oivaltanut. Tuntuu, että tämän kevään aikana olen päässyt syvällisesti käsiksi siihen, mitä vielä kaipaan elämältäni, mitä toimintaa tavoitteen eteen on tehtävä ja mitä olen valmis tekemään. Tavoitteeni on päästä toteuttamaan itseäni sellaisessa työssä, joka vastaa osaamistani, arvojani ja kiinnostuksenkohteitani. 

Olen asettanut coachini avulla itselleni konkreettisia kotitehtäviä ja hämmästynyt siitä, miten naurettavan pienenpieniltä tuntuvin askelin voi kuitenkin edetä tuntuvasti. Tämän blogin aloittaminenkin oli yksi itse itselleni asettamistani kotitehtävistä. Positiivisuusmantran kehittäminen oli toinen, josta olen blogissa maininnut. Tärkeää on pysyä liikkeessä. Tie kohti tavoitetta ei ole suora nouseva viiva vaan kiemurteleva matka täynnä pieniä ja isoja onnistumisia ja epäonnistumisia.

 

Matka jatkuu, niin valmistuneilla, minulla kuin sinullakin. Valmista ei varsinaisesti tule ikinä. Välietappeja on silti syytä juhlistaa ja noteerata tuntuvasti. Olemme maailman (ja itsemme) tunnustuksen ansainneet. Itseäni tahtoo edelleen harmittaa, että maisteriksi tultuani tyydyin vain vastaanottamaan paperit postissa enkä pitänyt mitään juhlia tai ottanut itsestäni edes valmistujaisaiheista kuvaa. Opiskeluvuosien päätökselle olisi minusta kuulunut selkeämpi muistijälki. Tulen siis tästä oppineena juhlistamaan jatkossa pienempiäkin merkkitapahtumia, ihan vaan koska niistä tulee hyvä mieli!

Onnea ylioppilaille, ammattiin valmistuville, kouluvuoden päättäville ja muillekin oman elämänsä opiskelijoille ja kehittäjille toivottaen,

Sari

P.S. Valmistuneen seuraavia askeleita uteleva: Muista ne kysyjän ohjeet!