Kuinka perusteellista lomaa työasioista aivot kaipaavat?

Miten paljon työasioiden kannattaa antaa läikkyä vapaa-aikaan? Tästähän on puhuttu mediassa viime vuosina jo lähes kyllästymiseen asti: jatkuva tavoitettavissa oleminen stressaa, kehon ja mielen palautumista ei pääse tapahtumaan, keskittyminen kumppanin kuuntelemiseen kärsii kun ajatukset ovat muualla…

Tämä aihe kuitenkin väistämättä tuli mieleeni istuessamme junassa matkalla pääsiäisen viettoon Pohjois-Pohjanmaalle.

Olen tällä hetkellä sellaisessa työssä, ettei tiimissäni kukaan (esimiestä lukuun ottamatta) tee etätöitä. Syy on sekä järjestelmän toimimattomuudessa etänä että prosessien taipumattomuudessa täyteen paperittomuuteen. Asiaan on tulossa parannuksia, mutta hitaasti.

Ei se mitään, olen hyväksynyt tilanteen. Valinta työn tekemisen ajasta ja paikasta on jo tehty puolestani. Minun ei tarvitse kuljettaa kannettavaa töihin ja takaisin, vaan se pysyy töissä. Erillistä työkännykkääkään ei ole. Ajatus vaikkapa työsähköpostien lukemisesta ei putkahda mieleen ensimmäisenä aamulla, vaan vasta kun olen fyysisesti siirtynyt työpaikalle. 

Tilanteeni on täysin eri kuin vaikkapa mieheni, jonka työtä on liikkua ympäri Helsinkiä läppäri mukana, joka käy päivän aikana useita puheluita työauton kaiuttimen kautta ja joka tosiaan saattaa saada puhelun kesken aamupuuron.

Yritän nähdä tilanteessa menetetyn vapauden sijaan tehokkuutta ja saavutettua toisenlaista vapautta. Toivon kyllä olevani pian työssä, jossa saan itse tehdä valintoja työn tekemisen ajasta ja paikasta, mutta tässäkin tilanteessa on paljon hyvää.

Saan syödä aamupuuroni lukien kirjaa ja lähteä oikeasti pääsiäislomalle irtautumaan työstä. On meillä tiimin kesken Whatsapp-ryhmä, johon ilmoitellaan, jos bussi on myöhässä, mutta muutoin olen saanut työhön liittyvät ajatukset pidettyä kiitettävästi työaikojen puitteissa.

Pääsiäistä edeltävänä torstaina työ läikkyi vapaa-ajalle junassa, ja se herätti ristiriitaisia tunteita. Kaksi työkaveriani oli alkumatkan samassa junassa, ja pyysin heitä käymään työskentelyhytissämme. Olin itse lähtenyt töistä jo kolmelta, kun taas he lopettivat työpäivänsä pari tuntia myöhemmin ja tulivat suoraan töistä rautatieasemalle.

Kysyin, miten loppupäivä oli mennyt. Se oli virhe, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.

Työstä kysyminen ei ollut virhe, koska halusin osoittaa tukea ja empatiaa työkaverien venymiselle, halusin jotain yhteistä puheenaihetta ja kaikille mukavan olon, halusin pysyä kärryillä.

Toisaalta se oli virhe, koska olin jo tehnyt tietoisen siirtymän lomamoodiin ja matkalla lapsuudenmaisemiin, jotka ovat minulle palautumismielessä selvästi melko pyhiä. Niinpä puheenaihe nakersi herkkää palautumishermoani.

Oli hyvä keskustelu, ja puhuimme paljon muustakin, mutta tunnistin taas yhden rajan, jota en halua todennäköisesti seuraavalla kerralla tunnustella. Sen sijaan aion jutella vaikka viikonlopun suunnitelmista, ja hypätä kärryille työasioista, kun palataan takaisin töihin.

Näitä pieniä tuntemuksia kannattaa kuunnella, sillä niistä muodostuu kartta, jonka avulla voi tehdä hyvinvointia tukevia valintoja. Itseä pitää kunnioittaa ja antaa tilaa palautua.

Palautumisesta kirjoittelen varmasti lisää vielä myöhemmin, sillä siihen liittyen havainnoin maailmaa aika tarkalla silmällä.

Rajoja kunnioittavaa päivää toivotellen,

Sari

Minttu näyttää esimerkkiä, miten lomaan tulee asennoitua. Vanhempien nojatuoli on Mintun lempipaikkoja.